lauantai 28. lokakuuta 2017

Huipulla tuulee!

Lumen tulo on hidastanut vauhtiani merkittävästi. Jouduin jättämään pyörän torstaina ensimmäistä kertaa kotiparkkiin ja survomaan itseni toivottoman verkkaisesti klonksuttavaan raitiovaunuun. Vauhdin määrä maailmassa on kuitenkin vakio, joten siinä missä minä olen muuttunut etanaksi Jujusta on tullut valoakin nopeampi turbogepardi.
 
Hän liikkuu nykyisin vain juoksemalla.

Toisinaan hän myös hoppaa...

...yli kivien, kantojen ja igluputkien.

Hän metsästää....
 
...vilkuttelee pikkulinnuille..  

...ja levittelee lelut ympäri lattiaa.
Niin söpö kuin meidän vauhdikas jupardimme onkin, se on keksinyt myös hieman arveluttavia kanavia pulppuavan syysenergiansa purkamiseen. Jos emo ei heti ensi naukaisusta tajua käynnistää leikitys- ja koulutusmylläkkää, Juju alkaa räyhätä. Se istahtaa vaatekaapin eteen ja mätkii ovea etukäpälillään kuin mikäkin nyrkkeilymestari. Juju Tyson myös naksauttelee Nuppu-neidin villahousuista karvatuppoja, joita se tulee mässyttämään silmieni alle niin, että asiaan on pakko puuttua. Kun lähden liikkeelle, Juju hölkkää jaloissani ja tunkee pienen kuononsa niin jääkaappiin kuin lusikkalaatikkoonkin. Onpa kissanpoikasella myös uusi, eksoottinen aluevaltaus:

 
Kuka tarvitsee uuden kiipeilypuun, jos voi hopata liesituulettimen päälle?!

Jujuu...? Mehän ollaan jo ihan riittävän korkealla, eikös vaan?

Mutta edes Empire State Building ei riitä tälle tappiinsa viritetylle pikku viiripäälle!

Hops, hops! Nyt Elukka saa luvan jatkaa matkaa!
Koska Jujulla riittää hörhöpörhöenergiaa, olen pidentänyt sen agilitytuokioita, ja välillä yksinkertaisesti vain juoksen ympäri Hupsuttamoa namit tassussani ja häärägepardi tiiviisti kannoillani.
 
Leikkilaatikosta on kaivettu esiin kaikki vanhat suosikit,
ja toisinaan isosysterikin intoutuu leikkeihin mukaan.

Vaikka Juju on koetellut mielikuvitukseni rajoja ja muutaman hassunkurisen kerran ehkä hermojanikin, suurimmaksi osaksi sen touhut vain naurattavat. Hellyyskäppyrät kääntyivät pystysuoraan nousukiitoon, kun eräänä kylmänä alkutalven iltana tapahtui se, mitä olen jo kauan odottanut: pieni velmu kissanpoikanen kiikkasi aikansa olohuoneen pöydällä, hyppäsi sitten vatsani päälle ja käpertyi siihen nukkua tuhisemaan.

 
Kun patterit latautuvat, tämä pieni touhottaja keksii takuulla uusia kujeita!

 

Onko muissa eläinkodeissa koettu vastaavanlaista 
vilkastumista ja söpöä alkutalven pörheyttä?

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Piilokameran linssissä

Törmäsin tässä jokin päivä Facebookia selatessani hillittömiin riistakamerakuviin, joissa metsäneläimet on yllätetty hassuista tilanteista. Kun ihmiset käpertyvät peittojensa alle, piikkisiat tanssivat charlestonia, sudet leikkivät tennispallolla ja pesukarhut kapuavat toistensa hartioille, jotta yltäisivät maistamaan lintulaudan pöperöitä. Myös lemmikeillä on oma salattu elämänsä, jota halusin päästä tirkistämään. Siksi piilotin kaksioomme liikkeestä aktivoituvia riistakameroita ja menin nukkumaan jännittynein mielin. Minkälaisia hetkiä yön pimeydessä tallentuisi? Sen näemme nyt, sillä on tullut aika purkaa aineisto tänne blogiin.
Hahaa! Ensimmäinen utelias nuuskuttaja saapui tutkimaan kameraa.
On mahdotonta sanoa, onko kyseessä supikoira, pesukarhu vai kultapanda.


Tämäkin pallero voi söpön kärsänsä perusteella olla vaikkapa sikapossu.

Otuksilla oli toisaalta kovin epäpossumaiset pumpulikorvat.


Ahaa! Ne ovat jonkinasteisia kissaeläimiä. Ehkä aasialaisia arokissoja
eli manuleita tai vaihtoehtoisesti lemmikkitasoisia ragdolleja.

Kamerat olivat havainneet tuhansittain pöhköjä vilauksia puuhkahännistä, villahousuista, vipattavista viiksistä ja pinkeistä anturoista, mutta lopulta materiaalin seasta nousi esiin otoksia, joiden perusteella pääsin melko hyvin jyvälle siitä, mitä tapahtuu, kun soihdut sammuvat ja kaikki väki nukkuu...

 
Kauneutta arvostavat otukset pysähtyvät ihailemaan taivaalla leiskuvia räggärintulia.
Taru kertoo, että nuo maagiset valot ovat kipinöitä, joita lentää ragdollin turkista
silloin, kun se puhdistaa karvapeitettään raspimaisella kielellään.

Mikä tuuri, että toimenpide oli tallentunut myös filmille!
 
Ruokintapisteellä kävi yön sydämessä melkoinen vilske.
 
Kun lintulaudalta oli nokittu kaikki jyvät ja akanat,
tämä pöllö (= hoothoot) lehahti etsimään lisää herkkuja.
 
Pian yösyömingit jatkuivat, ja ruokalistalle päätyi
niin karitsapullia kuin haisulirottiakin.
Oli toki hauska nähdä, millaisia fiestoja öiseen aikaan vietetään, mutta kaikkein eksoottisinta oli bongata yllättäviä harrastuksia, lajien välistä ystävyyttä ja kiintopisteitä moderniin tekniikkaan.

 
Pikku futarit näkevät treenata pimeässäkin!

Tähän räpsyyn kaapattiin lemmikkitasoinen manuli, jussipaitaan pukeutunut päästäinen,
yököttävä haisulirotta, leijaileva kultahamsteri ja valppaasti vaaniva susihukka.
 
Riistakameran kelmeässä valossa todistettiin, että
felinet ja caninet voivat jakaa pesän näin rauhanomaisesti.

Aamuyön pikkutunneilla kuului enää kliksutusta ja näppiksen nakutusta, sillä
toinen manuleista chattaili sydämen valittunsa kanssa. Kiinni jäit, morsmaikku!
 
Koska olen niin utelias ja aavistuksen nenäkäs, yksi kameroistani oli viritetty äänittämään liikkuvaa kuvaa. Varpaiden puhdistuksen, pienimuotoisten sumopainiotteluiden ja villapöksyissä paikkaa vaihtavien nökäreiden lisäksi pääsin käsiksi pätkään, joka yllätti minut täysin. Onko videolla nähtävä toiminta lajityypillistä muillekin kissaeläimille, vai asustaako meillä tuiki harvinainen leicciös itsecseen cattimus?

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Yes Man!

Luulin, että Hupsujen ja Jim Carreyn yhteinen taival paitsi alkoi blogimme ristiäisistä myös päättyi niihin. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti, ja niinpä tuo pönttökomedioiden kuningas onnistui tekemään comebackin Hupsujen elämään. Ja tässä on lopputulos:
 
Kissafani-lehden uunituoreessa numerossa 5/2017 on juttu, jossa vilahtelee tuttuja naamoja.

”Hirveet silmäpussit mamalla! Ois pitänyt vähän photoshopata...”

En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi minua ja höppänäduoa pyydettiin tähän juttuun, sillä toisin kuin otsikosta saattaisi päätellä, omistamme vain hyvin pienen ja varsin kotikutoisen nettinurkkauksen. Kun saimme haastattelupyynnön, ensimmäinen reaktioni oli sama kuin Juitsilla eilen, kun se näki pitkästä aikaa ratsastussaappaan: lipettiin ja vähän äkkiä! Kun olin klikannut sähköpostin salamana kiinni, jäin kuitenkin miettimään asiaa. Ja silloin Jim Carrey hiipi olkapäälleni kannustuksia kuiskimaan.
 
Heppu kehotti Jujuakin ajattelemaan ”outside the box”.

Alkusyksystä me Hupsujen palvelijat kaipasimme jotakin kevyttä pöhköä leffaviihdettä, ja Netflixissä vastaamme tuli elokuva ”Yes Man”. Se vaikutti mukavan turhanpäiväiseltä kohellukselta, mutta sovimme, että jos elokuva ei edes miedosti huvita ensimmäisen vartin aikana, jätämme sen kesken. Päädyimme kuitenkin katsomaan höpsötyspätkän loppuun asti samalla, kun rapistelimme ihmisten raksuja ja vääntyilimme sohvalla eri asentoihin, jotta näkisimme valkokankaan pöydällä nököttävien kattien takaa. Elokuva ei ollut tajunnanräjäyttävä, mutta sillä oli minulle tärkeä sanoma: aina ei kannata sanoa ei.
 
Boksista on mahdollista päästä pois!

Nykyisin hoetaan, kuinka tärkeää on oppia sanomaan ”ei”. Minä kuitenkin osaan sen taidon kiusallisen hyvin. Introverttinä rakastan rauhaa ja hiljaisuutta ja vietän aikaa mieluiten kotosalla Nupun ja Jujun kanssa. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta minulta saattaa jäädä väliin uusia kokemuksia, hauskoja kohtaamisia ja tärkeitä oppeja. Yes Man -elokuvan kyynistynyt päähenkilö päätti vastata vuoden ajan ”kyllä” kaikkiin ehdotuksiin, ja hänen elämänsä muuttui aika vinkeäksi. En tähtää samaan, mutta muistutin itseäni, että joskus voi sanoa myös ”okei”, vaikka vähän hirvittäisi. Jim Carreyn ansiosta saimme siis Nupun ja Jujun kanssa itsellemme uuden hauskan muiston siitä, kuinka paistattelimme kivassa seurassa Kissafanin sivuilla 76
78!
 
Nuppu ihasteli suureen kuvaan päässyttä Elli-kissaa.
Naukulan kaveritkin me bongattiin! <3

Mutta vaikka Nuppu luki ja luki, se ei löytänyt mainintaa Rufuksesta,
vaikka me sepustettiin Ruffesta ja romanssista ummet ja lammet!
Jujun piti muistuttaa emolle ja Nupulle, että kyseessä ei ollut mikään
”Me kissat” tai ”Nuppupolitan”, jossa vatvottaisiin kissasuhteita.

”Tässä lehdessä oli tiukkaa faktaa ja lisukkeena houkutteleva ruokapussukka,
jonka äiskä heti takavarikoi, vaikka me esitettiin sillekin se näytelmä
nimeltä Nälän näännyttämät.”

Jotta Ruffe-kohdan puuttuminen ei jäisi Nuppua vaivaamaan, lisään tähän vielä pätkän, joka ei lehteen mahtunut. Siinä on myös asioita, jotka halusin sanoa teistä lukijoistamme: 

Blogiin on tullut pelkästään positiivisia kommentteja, ja vastaan niistä jokaiseen. Monesti keskustelut lähtevät rönsyilemään, ja olen saanut kommenteissa apua moneen pulmaan kissojen ruokavaliosta aina uuden kiipeilypuun hankintaan saakka. Keskusteluja on jatkettu sähköpostin puolella ja monen kanssa myös kasvokkain. Kissabloggaajista ja lukijoista on tullut tärkeä verkosto, josta saa apua, tukea ja hyvää mieltä. Parasta on, kun joku hassuttaa meille takaisin! Kommenttien puolelta alkoi myös blogikissojen suuri rakkaustarina yli kolme vuotta sitten: Nuppuun iski silmänsä Marraskuun muruset -blogin komea Rufus-ragdoll. Blogeistamme voi seurata, kuinka ragdollit seurustelevat digisti vuonna 2017.

 
Nuppu ja Juju ovat minulle äärettömän rakkaita, ja toivon,
että bloggaamme yhdessä vielä pitkään!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Vallaton pyykkipoika

Päivä pari sitten meillä vietettiin tyttöjen viikonloppua. Sillä välin kun isikissi viiletti vanhoilla kotikulmillaan, Hupsuttamoon tassutteli maijapoppasmaisista taipumuksistaan tunnettu mummikissi. Hän oli tupsahtanut Nupun ja Jujun iloksi työpäiväni aikana ja päässyt seuraamaan aitiosta tarkkaan harjoiteltua näytelmää nimeltä Nälän näännyttämät. Draaman kaari oli ollut kohdillaan, joten äitini oli aplodien jälkeen sulattanut pupusille hätäapuna pussillisen pakastettua rypsipossua.
 
Seuraavan kerran Oscarin parhaasta miespääosasta pokkaa Juju Pöffleck.


Tyttöjen Oscarin nappaa kuvankaunis Nuppubelle Nuppert.


Minulle kävi varsin selväksi, että tie näyttelijöiden sydämeen kulkee kidan kautta, sillä illalla pyjamabileiden päätteeksi molemmat katit vetäytyivät nukkumaan mummin kanssa. Vaikka jätin makuuhuoneen oven raolleen, ainutkaan karvakerä ei vääntäytynyt viereeni. Kukaan ei nakertanut pohjettani tai möyrinyt peittoni alla. Vasta aamun tullen havaitsin ensimmäisen merkin turrikoiden olemassaolosta, sillä eteisestä kaikui pahaenteinen ”hyök, hyök, hyök”.
 
Karvayökön sijaan matolle oli märehditty tuppo vehnänorasta.

  
En haluaisi osoitella sormella, mutta epäilen, että yökkääjä oli
se sama koltiainen, joka huudatti seuraavaksi Nuppua.


Kaikkien lakipykälien mukaan tyttöjä ei saisi kiusata tyttöjen viikonloppuna, mutta niin vain minäkin sain osani pahamaineisesta röykkyytyksestä. Nautiskelin kaikessa rauhassa sängyllä aamupalaani, kun tapahtui jotakin kovin odottamatonta. Juju kyllästyi tyttöjen viikonlopun lällyyn meininkiin ja ampaisi varvaskarvat viuhuen vieressäni kököttävän Nupun niskaan. Nuppu-raasu sinkosi säikähdyksestä ilmaan karvatorpedona, joka mäjäytti murokippoani sen verran voimallisesti, että maito loiskahti yli äyräidensä ja laskeutui sängylle lokakuisen rankkasateen lailla.

 
Hups! Melkein ruskanveroinen luonnonilmiö!


”Moi pilvet! Pankaas tulemaan raksujakin!”


”Teillä tytöillä näyttäisi olevan vähän siivottavaa ja pyykättävää”,
Juju tuumasi ja suorastaan hohkasi miehekästä tyytyväisyyttä.


Pienistä machoiluista huolimatta tyttöjen viikonloppumme oli oikein onnistunut ja sisälsi ankaran pyykkäyksen lisäksi myös shoppailua, pelailua ja yleistä hassuttelua. Opin myös yhden supertärkeän asian, jonka kirjaan nyt tänne blogiin, etten sitä koskaan unohtaisi: Älä koskaan syö muroja sängyssä, jos lähistöllä vaanii päättömästi poukkoileva pyykkipoika!

Juju lähettää terkkuja mummikissille ja lupaa keksiä
uusia metkuja seuraavaan tyttöjen viikonoppuun.