sunnuntai 27. marraskuuta 2016

KonNuppu ja siivouksen taika

Hupsuttamossa monilla tavaroilla on oma vissi paikkansa. Vaahtomuoviesteet nököttävät vaatekaapin päällä, naksutin on keittiönkaapissa namipussin vieressä ja tassupeti lojuu alkovin kulmalla. Toisaalta asuntoomme on tuutattu myös paljon sellaista epämääräistä tavaramassaa, joka seilaa seilaamistaan eikä löydä koskaan paikkaansa saati käyttötarkoitustaan. Tursuilevasta kodista on oikeastaan mahdotonta löytää mitään, joten päätin vihdoin ja viimein tutustua kiitosta niittäneeseen KonMari-metodiin.
 
KonNuppu lupasi auttaa emoa tässä elämääkin suuremmassa projektissa.
 


Jos joku ei ole vielä KonMariin törmännyt, kyseessä on japanilaisen Marie Kondon ”siivouksen elämänmullistava taika”. Sen perusajatus on, että asunto ja samalla elämä pyöräytetään kerralla raiteilleen. Ensin luovutaan kaikesta, mikä ei tuo iloa, ja sen jälkeen etsitään järkevä paikka jäljelle jääville tavaroille. Näin kodista tulee ihana hyvän olon tyyssija, sillä kaikki ahdistava ja turha on poissa. 


 
Kukapa meistä ei haluaisi olla rento ja tyytyväinen?
 
Olin hieman skeptinen, miten homma alkaisi toimia, mutta haalasin esiin kaikki vaatteeni niin komerosta kuin vaatekaapistakin ja ryhdyin perkauspuuhiin.

 
Jujun mielestä komeron fengshuit olivat jo kohdillaan.


Kuten KonMari-kirjassa povattiin, järkytyin vaatemäärästä, jota hilloan kaapeissani. Vaikka rättejä oli sylikaupalla, en löydä aamuisin yleensä mitään järjellistä päällepantavaa. Syykin selvisi, kun arvioin jokaisen vaatekappaleen erikseen ja pohdin, pidinkö siitä oikeasti. Tein todella rehellisen analyysin, ja vaatekaappiini pääsivät takaisin vain ne vaatteet, jotka virittelen ylleni hyvillä mielin. Oli aikamoinen shokki huomata, että hämmentävän avariksi muuttuneille hyllyille palasi kokoelma toisiinsa sointuvia vaatteita, jotka paljastivat todelliset mieltymykseni.

 
Poistopinoihin joutuneet vaatteet häiritsivät
trendikkäänä tunnettua Nuppua yllättävän vähän!

Ehkä se johtui siitä, että ne toivat röhönaurua Nupun elämään?

Aloin vähitellen ymmärtää, miksi KonMari-metodi muuttaa ajattelua laajemminkin. Kun jouduin pohtimaan jokaista vaatettani, päädyin pitkälle ja kiemuraiselle muistojen polulle. Syyt monien ikivanhojen rytkyjen säilyttämiselle olivat hyvin tunnepitoisia. Onnistuin silti hyvästelemään esimerkiksi ankkurikuvioidun mekon, jonka ostin ylioppilaskirjoitusten jälkeen Mallorcalta ja jota olen pitänyt ehkä noin kolme kertaa. Vilkutin heiheit myös monille näennäisen kivoille vaatteille, jotka maailma on todistanut totaalisen vääriksi hankinnoiksi.

 
Nuppua huvittaa, miten emolle kävi esimerkiksi tämän sinapinvärisen tunikan kanssa...
En ole koskaan ollut mikään tyylilyyli, joten kävin muutama vuosi sitten pukeutumisneuvojalla. Sain kuulla olevani väreiltäni syksy, joten sievien pastellien sijaan minun kannattaisi korostaa olemustani murretuilla sävyillä, vaikka en oikeasti tunne oloani niissä kotoisaksi. Noudatin kuuliaisesti ohjetta ja hankin itselleni sinapinvärisen tunikan, joka sopi nätisti ruskeisiin silmiini. Ja olin tosi kaunis ja fiini, eikö niin Nuppu?

 
”Emo oli nääääääääääääin tyylikäs!”
Puin sinappitunikan kesällä ylpeänä päälleni, kun olimme lähdössä mieheni kanssa Ikeaan. Korostin vyötäröäni leveällä, mustalla vyöllä, ja olin kokonaisuuteen oikein tyytyväinen. Peilailuun kului kuitenkin niin pitkä tovi, että jouduimme lopulta juoksemaan ilmaisbussiin. Ehdimme siihen juuri ja juuri, mutta ainoat vapaat paikat olivat viho viimeisessä penkissä. Kun olin kävellyt koko pitkän catwalkin bussin perukoille, istahdin ikkunapaikalle ja tajusin pukeutuneeni aivan sävy sävyyn bussin verhojen kanssa! Ne oli jopa kiinnitetty leveillä, mustilla nipsuilla. Mies uumoili saavansa syytteen verhovarkaudesta, kun meidän tulisi aika poistua bussista, eikä kommentti ainakaan helpottanut hysteeristä nauruhepuliani. Arvaatte varmaan, olenko pystynyt enää koskaan pukemaan kyseistä sinappitunikaa ylleni.

 
Niinpä! Tänään oli aika kiittää tunikaa hauskasta Ikea-reissusta ja jättää hymyilevät hyvästit.

Vaatteiden jälkeen kävin läpi myös kirjani sekä kylpyhuoneen kaapin tavarat. Jouduin ihmettelemään, miksi olen esimerkiksi säästänyt vanhaa ripsentaivutinta, naistenlehtien välistä napattuja voidenäytepusseja, pahantuulista pupuavaimenperää ja ikivanhoja korvakoruja, jotka ovat niin painavat, että ne venyttävät korvalehteni olkapäille saakka. KonMarittamiseen kului koko päivä, vaikka prosessi on yhä alkumetreillä. Silti minusta tuntuu jo nyt huomattavasti helpommalta hengittää. Kun tavaraa on vähemmän, tilaa riittää enemmän myös kahdelle otukselle, jotka tuovat elämääni ihan hurjasti iloa, valoa, hassutusta, hellyyttä ja onnea:

 
Intuitio sanoo, että tämän pojan haleista menee pää pyörälle ja sydän sykkyrälle...

...ja arjen huolet väistyvät, kun ottaa kainaloonsa tämän hellästi hurisevan kullanmurun! <3 
Oletteko te lukijat kokeilleet KonMarin vinkkejä, 
ja onko taikoja tapahtunut?



lauantai 19. marraskuuta 2016

Elmailua ja kelpo mato

Viime postauksessa kerroimme terveellisistä Jujun värisistä vihanneksista. Niitä olisi Hupsujen henkilökunnankin kannattanut pupeltaa posket pullollaan, sillä lomamatkan jälkeen meihin iski syksyn toinen flunssa. Olin varma, ettei typerä pöpö tarttuisi minuun, koska poden yleensä vain kaksi flunssaa vuodessa, mutta ylimielisyys kalahti heti omaan nilkkaan, ja kissat joutuivat jälleen kerran perustamaan asuntoomme sairaalasiiven, jossa röhkiviä palvelijoita hoivattiin hurinalla, masun tarpomisella ja tietenkin Jujun lämpögrillillä.
 
Tällä tavalla mekin lekottelimme lätissä, kun kissat hoitivat rapsuttelun.


Kuten yllä olevasta kuvasta voitte päätellä, sain raahattua itseni silti viikko sitten Elma-messuille. Kuka nyt voisi jättää syksyn piristävimmän eläinpläjäyksen väliin! Nenäkannutin sieraimeni suht selviksi ja lähdin matkaan, mutta olin toki unohtanut taas kerran ladata kameran. Niinpä oli turha haaveilla karvaotusten kuvaamisesta muilla kuin kädessä tutisevalla kännykällä. Muutaman räpsyn silti nappasin, ja tässä ne nyt tulevat:

 
Pikku aasi herätti sisälläni lämpöisen joulutunnelman.

 
Ihastuin myös sympaattiseen Muuliin.

Pääpotrettien sarjaani pääsi myös glitter-riimuun pukeutunut alpakka.

Hulinan keskellä silmiini osui tällainen kisumisu. Jos se opiskelisi
taikuutta Tylypahkassa, se asuisi ilman muuta Rohkelikkojen tuvassa.

Muita kohokohtiani messuilla olivat seuraavat huipentumat: alle vuoden ikäisen räggärivaavin rapsuttelu, haisunäädän hellä hypistely, toisten bloggaajien tapaaminen ja pupjen agilityokserin ihmettely. Vaikka en raaskinutkaan törsätä pennosiani pupuokseriin, ostin silti Nupulle ja Jujulle pari tuliaista, joista ensimmäinen on saavuttanut niin suuren suosion, ettei toista ole vielä edes esitelty.


Saatoin näyttää crazy cat ladylta kissapipo päässäni
ja matohuiska villisti tassussani heiluen, mutta ei haittaa.
Arvasin, että luirumato olisi Nupusta ja Jujusta kiva, mutta se olikin superhyperhuippumegakiva! Varsinkin Nuppu on ollut kuin pinkeäksi veivattu vieterilelu, jonka tassut ovat läpsyttäneet matoa pikakelauksella. Lelu on ollut niin mieluinen, että jopa leikkihetkien välissä se on vetänyt katteja magneettina puoleensa. Tuon tuostakin ne istua nököttävät kulmauksessa, jossa lelua säilytetään, ja katsovat minua anovasti. Ja tiedätte kyllä, mitä siitä seuraa. Leikkiä, leikkiä, enemmän leikkiä!

 
Nuppu on tanssinut riemusta monta kertaa.

”Hei, elä meee! Tai viet miulta kaikeeeeen...”

Tässä kuvassa Juju esittää, ettei muka kiinnosta. Oikeasti kiinnostaa!
Vaikka olen vihdoin ladannut kamerani, salaman patterit ovat lopussa enkä ole muistanut ostaa uusia. Niinpä valokuvaaminen on ollut marraskuun hämärissä ei-niin-hääviä. Otin kuitenkin äsken pieniä videopätkiä kissojen leikkihetkestä ja kokosin niistä matoleffan. Villeimmät viiletykset eivät videolle tallentuneet, mutta kun viikon hurjapäisen leikityksen jälkeen lelu saa nostatettua vielä tämänkin verran hurmosta, on se ollut ehdottoman kannattava hankinta:

Mukavaa viikonloppua kaikille - ja valoa ja vauhtia alkutalven harmauteen!

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kissa kuin kukkakaali

Tämän postauksen aiheena on pupujen ruoka. Toisin kuin nopsasti saattaisi ajatella, en aio kertoa Nupun ja Jujun lihapainotteisesta ruokaympyrästä, vaikka ostaa päräytin niille eilen ekstrasuuren satsin rypsipossua. Päivän polttavana teemana on kasvissyönti, johon mieheni siirtyi jo kesällä ja jota kohti minäkin taaperran parhaani mukaan. Nyhtökaurat, härkikset, pavut ja herneenversot maittavat minulle erinomaisesti, mutta on pakko tunnustaa, etteivät esimerkiksi sienet, tofu, kaali tai nauris saa makunystyjäni villiintymään. Vaikka aivot sanovat, että kyseisiä herkkuja nauttimalla eläisin pidemmän ja terveemmän elämän, ei kuola ala valua millään ilveellä.
 
No mutta Nuppu! Ei ruoalle saa nyrpistellä. Ei edes emon ruoalle.

Minun on nolouttani tunnustettava, etten millään edes muista kaikkien vihannesten nimiä. Sekoitan esimerkiksi kaksi iki-inhokkiani, kukkakaalin ja parsakaalin. Ne ovat erityisen vastenmielisiä luttanoiksi liotettuina, mutta rapsahtavan raakoina varsinkin parsakaali saattaa löytää reitin vatsalaukkuuni. Jotta muistaisin, mikä on parsakaalia ja mikä kukkakaalia, mies keksi minulle oivan muistisäännön: kukkakaali on se Jujun värinen vihannes. Niinpä olemme viime aikoina kutsuneet Jujua kukkakaalipojaksi, jotta pystyisin uskottavasti tunnistamaan lautasellani ei-niin-kutsuvasti lekottelevat terveyspommit.


 
Jos ällöke on vihreä, se ei ole kukkakaali vaan parsakaali.
 
Kun sävy mätsää Jujun kanssa, kyseessä on kukkakaali!

Nuppu tunsi olonsa hieman ulkopuoliseksi suuressa vihanneskeskustelussa, kunnes flunssaa poteva kasvissyöjäystäväni kertoi minulle jännittävän uutisen. Hän paranteli oloaan vihanneksilla, jotka oli nimetty suloisen kissaneitomme mukaan:
 
Nuppu on mielissään mutta odottelee vielä
Findusilta korvauksia ja kutsua mainoskuvauksiin.
Tähän loppuun myös sellainen kiinnostava huomio, että jos Nuppu olisi ruotsalainen, sen nimi olisi ilmeisesti Bukett!
 
Emohan murjaisi vitsin!
Kuinka moni teistä lukijoista on maistellut Nuppu-vihanneksia? Ja saako hempeä nimi kukka- ja parsakaalit maistumaan edes hivenen paremmilta?

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Pikkuruinen lumileopardi

Viime viikolla asunnossamme vietettiin palvelusväen vaihtoviikkoa. Siinä missä perinteiset kupintäyttäjät viipottivat vielä syksyn viimeiselle lomareissulle, Hupsuttamon puikkoihin tarttui tomeralla otteellaan pikkukisujen ikioma Mummi Poppanen. Hänen myötään Nupun ja Jujun kotipesä muuttui viiden tähden hotelliksi, jossa riitti aamusta iltaan leikitystä, silitystä, mussutusta ja hupsutusta. Ruokakello kilisi ajallaan, ja turkitkin harjattiin niin kuohkeiksi, etten ollut tunnistaa pikkuisia karvapupusiani, kun ne loikkivat meitä vastaan yön pimeinä tunteina ja antoivat meille ison kasan tervetuliaissuukkoja. 

Muutoksia on ollut havaittavissa myös koto-Suomen säärintamalla, ja siksi olemmekin viettäneet viimeistä lomapäiväämme tällaista mysteeriä ratkoen:
 
Hönkäisikö talvipuhuri Hupsuttamoon pikkuruisen lumileopardin?

Siltä vaikuttaa, mutta otuksellahan on pää ihan nurin kurin! Eikös halloween mennyt jo?!

Vai voisiko olla niin, että pyjamakielekkeen alla loikoileekin hellä ja hempeä unileopardi?