keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Arvotaan Hupsujen hevoskirja!

On kulunut jo yli puoli vuotta siitä, kun tassuttelin ulos kirjakaapista ja tunnustin, että Hupsuttamossa nakutellaan blogitekstien lisäksi myös nuortenkirjoja. Huhtikuussa maailmaan putkahti toinen kissaromaanini, Kesätuulten Cecilia, eikä koneen ääressä kökkiminen ole ollut sen jälkeen ainakaan vähenemään päin. Olen käyttänyt Nupun ja Jujun suloista muusuutta törkeästi hyväkseni ja pusertanut niiden inspiroimana tekstiä sen verran, että ensi syksynä hautomostamme saattaa kuoriutua uusi kirjauntuvikko. Sillä ei kuitenkaan ole pörheää ragdollin häntää tai vaaleanpunaisia anturoita, vaan se laukkaa ja sanoo ”iihahaha”.
 
Aivan oikein! Hevossarjaani on tekeillä kolmas osa!

Kun kirjoitin aikaisemmin postauksen Ceciliasta, sain teiltä lukijoilta paljon ihanaa palautetta ja toiveen, että kertoisin lisää kirjoitusprojekteistani. Mietin pitkään, voiko kissablogiin rönsyillä hevoskirjoista, mutta moni kissafani on höpsönä myös heppoihin, ja Nupulla ja Jujulla on joka tapauksessa tärkeä rooli luomistyössä. Paras flow nimittäin syntyy, kun istun sängyllä läppäri sylissäni, Juju jalkojeni päällä ja Nuppu kerällä vieressäni.

 
Näin söpösti Juju poseerasi vuonna 2014, kun Suokaislan suloinen Cecilia näki päivänvalon.

En ole vielä maininnut kuinka päädyin kirjoittamaan kirjoja, joten kerron siitä nyt muutaman sanan. Olen aina raapustanut mielelläni päiväkirjaa ja kirjeitä, mutta kirjan kirjoittaminen juolahti päähäni vasta viitisen vuotta sitten. Olen ammatiltani suomentaja ja kustannustoimittaja, ja välillä kirjoja työstäessäni haaveilin, miten mukavaa olisi kirjoittaa sellainen itse. Laakson ratsastuskentän ohi hölkätessäni mietin usein, mitä tekisin, jos vastaani tulisi hevonen ilman riimua tai muita varusteita. Ajatus alkoi itää jolkuttelun lomassa, ja lopulta kokeilin kirjoittaa yhden luvun. Sen jälkeen mieleni teki kirjoittaa toinenkin luku, ja lopulta minulla oli valmiina kokonainen romaani. Ystäväni kannustivat minua tarjoamaan käsikirjoitusta kustantamolle, ja tammikuussa 2013 selvisi, että Sonjan hevoskesä ilmestyisi syksyllä ihka oikeana kirjana.

”Äiskä rääkäisi ilosta aika kovaa! Näin kiva kirjasta sitten tuli.”

Koska Nuppu ja Juju olivat saapuneet sulostuttamaan elämääni syksyllä 2012, halusin kirjoittaa seuraavaksi kissoista. Vaikka tarina 11-vuotiaasta Milkasta on fiktiivinen, siitä tuli salaa myös aika omakohtainen. Alkuasetelma yllätyslemmikistä on vohkittu omasta lapsuudestani, ja kirjan ragdoll Cecilia on sekoitelma sekä Nuppua että Jujua. Milkaan olen selvästi upottanut omaa persoonaani, sillä olen saanut kuulla esimerkiksi tulistuvani välillä ”kuin Milka”. Kirjoissa on kissojen lisäksi mukana myös teatterimaailmaa, sillä lapsena halusin kovasti näyttelijäksi. Harmi vain, etten osannut näytellä tai uskaltanut sanoa ainuttakaan vuorosanaa.

 
Romaanin nakuttelu on onneksi ”näyttelemistä”, joka sopii ujollekin.
Huomatkaa kuvassa kosketuslevylle eksynyt kissankarva!
Se paitsi lisää inspiraatiota myös syventää kissatwistejä.
Cecilia-kirjoihin halusin upottaa päätarinan lisäksi myös oikeaa tietoa
kissanhoidosta ja vastuusta, jonka lemmikki tuo tullessaan.

Ensimmäisen Cecilia-kirjan jälkeen oli aika palata Sonjan ja hevosten pariin. Jatko-osassa Sonja ja aaveratsastus kokeilin, osaisinko yllättää lukijat kirjoittamalla hieman monimutkaisemman juonen. Olin monta kertaa umpisolmussa sitä kehitellessäni enkä kirjan puolivälissäkään ollut varma, miten kaikki päättyisi. Yllätin siis ainakin itseni, ja kirjaa oli suunnattoman hauska kirjoittaa. Tuntui kuin hengailisin hevosten parissa harva se päivä, vaikka oikeasti en pääse tallille läheskään niin usein kuin haluaisin.
 
Luen paljon hevosblogeja ja heppailen aina kun mahdollista,
jotta pysyisin ajan tasalla siitäkin maailmasta. Tällä turrikalla viiletin
 pari kuukautta sitten metsien halki hilpeänä kuin hangonkeksi.
Seuraavassa Sonja-kirjassakin on mukana islanninhevonen!
”Psst! Heppojen ja kissojen lisäksi mama rakastaa myös kummitusjuttuja,
joten siinä seuraavassakin osassa on jotain haamumaista...”
Blogissamme on ollut nyt loppuvuodesta aavistuksen hiljaisempaa, koska olen päässyt seuraavan Sonjan kanssa hyvään vauhtiin. Kirjoitusprosessin alkupuolella pystyn kirjoittamaan pienemmissä pätkissä ja iltaisin töiden jälkeen, mutta mitä pidemmälle pääsen, sitä suurempaa sitoutumista puuha vaatii. Niinpä olen viettänyt monta viikonloppua uuden romaanini parissa, ja moni muu asia on valitettavasti kärsinyt. Eivät onneksi kissat, sillä ne osaavat vaatia kiitosta muusailustaan: päivänokosten jälkeen minunkin on pakko pitää niiden kanssa leikkitauko, sillä Juju tulee töykkimään läppärini ruutua ja Nupun oikopolut kulkevat sattumalta juuri näppikseni yli.
 
Tältä näyttää taukojumppahälytys.

En ole erityisen hyvä markkinoimaan kirjojani, mutta haluaisin kokeilla nostattaa pienimuotoista Sonja-innostusta arpomalla yhden kappaleen ihka ensimmäistä romaaniani ”Sonjan hevoskesä”. Arvontaan ei ole pakko osallistua, vaan kommentoida ja kysellä saa ihan muutenkin, mutta halutessaan voit ilmoittautua mukaan kertomalla kommenteissa oman sähköpostiosoitteensa. Kommentoida voi myös Facebook-noston alle! Annan Nupun ja Jujun arpoa voittajan tämän viikon sunnuntaina 17.12. kello 18:00 ja yritän tarvittaessa postittaa kirjan heti maanantaina, jotta se ehtisi perille ennen joulua. Ihan siis siltä varalta, jos joku haluaisi vaikka antaa kirjan lahjaksi hepoista pitävälle nuorelle – tai miksei aikuisellekin. Voin myös kirjoittaa omistuskirjoituksen, jos sellaista toivotaan. :)

 
Tämän kirjan JUURI SINÄ voit pian voittaa! :)

Kuvan kissa ei valitettavasti ole osa arpajaisvoittoa.

Onni on muusa, joka jaksaa aina nauraa äiskän huonoille vitseille! <3

Seuraavassa postauksessa lupaan palata taas kissamaisiin kujeisiin ja aikaistettuun joululahjaan, joka on aiheuttanut Hupsuissa ihastunutta kehräystä ja tassujen tarpomista…

Iloista joulukuun jatkoa ja onnea arvontaan osallistuville!

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Räsyt sinivalkoisina

Ensi viikolla vietetään historiallista hetkeä, kun Suomi-neito täyttää kunnioitettavat sata vuotta. Vaikka Nupun ja Jujun sukujuuret ovatkin kaukana Amerikan-mantereella, kissat ovat syntyneet ja kasvaneet suloisessa Suomessamme eivätkä tiedä maata armaampaa. Siksi ne haluavat ehdottomasti ottaa osaa Suomi 100 -teemaiseen blogihaasteeseen, johon Tassulinnan kaverit meidät innostivat. Ennen linnanjuhlia ja Maamme-laulun nau’untaa sukellamme siis sinivalkoisiin tunnelmiin supisuomalaisten räsynukkekissojen seurassa.
 
Sininen on taivas, siniset on silmänsä sen... 
Siniset on esteet, sinisyyttä heijastaen...

Valkoinen on kaulus, valkoiset on yöt kesien...
 
Valkoiset on varvaskarvat nuo kissan pehmoisen!

Nupun ja Jujun mielestä näin lyhyt luraus ei mitenkään riitä ilmaisemaan niiden isänmaallisia fiiliksiä. Niinpä virittelemme ilmoille vielä toisenkin kertsin:

 
Pinkki ompi nessu, sininen on katseensa sen...
 
Siniset on puomit, sporttisuutta heijastaen...
 
Valkoinen on matto, valkoinen on niskansa sen...

Valkoiset on viikset sekä nuo kärjet tassujen!

Nuppu ja Juju saivat Jukka Kuoppamäen sävellyksestä sitkeän korvamadon, jonka ne halusivat karkottaa mihhaamalla muitakin kotimaisia klassikoita pienen potpurin muodossa.

Sinisimmukissamme, pus pus pus!
Sulle suukot annamme otsalle!


Katson sineen taivaan, tähti kirkkain sua,
taas mä pyynnöin vaivaan, ohjaa Ruffen luo!

On Pohjantähden alla tää Hupsuttamo mainen,
Mimmille mä laulan, oonhan suomalainen.


Ennen kuin hiljennymme odottamaan Suomen suurta juhlapäivää (ja Hupsujen minilomaa), kertaamme vielä haasteen säännöt ja vieritämme sinivalkoisen pallon näille blogeille:



”Haasteen tarkoituksena on juhlistaa Suomi100 -juhlavuotta sinivalkoisin kuvin/postauksin. Kuvien ei ole pakko olla kukista ja puutarhasta, vaan kaikki kauniiksi ajattelemasi sinivalkoinen käy.”

Haasteen säännöt: 
1. Kerro postauksessasi, kuka haasteen aloitti (Tiiu/Puutarhahetki-blogista) 
2. Tee postaus, jossa sininen ja valkoinen ovat pääroolissa  
3. Haasta kolme tai useampi blogiystäväsi mukaan  
4. Käy kirjoittamassa postauksesi www-osoite Puutarhahetki-Suurien unelmien puutarha -blogin Sinivalkoista-haaste-postauksen kommenttikenttään.


Hupsuttamoon palailee vähitellen muitakin värejä.
Lämpöistä ensimmäistä adventtia teille kaikille
ja myöhemmin viikolla ihanaa itsenäisyyspäivää!

torstai 30. marraskuuta 2017

Hau hau pus pussissa!

Viime viikonloppuna Nupulla ja Jujulla oli todelliset kissanpäivät, joiden rinnalla mammuttimarkkinat, hintahulinat ja kaikenlaiset Black Fridayt ovat pientä lientä. Lanttiakaan emme tuhlanneet, mutta silti Hupsujen kaapit täyttyivät ihanista yllätyksistä ja herkuista. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kissat saivat myös hurjasti huomiota ja emokissi mukavaa seuraa.
 
Ja kaikki tämä ihanuushan sai alkunsa hartaista marraskuvauksista...

Jälleen kerran sain huomata yesman-filosofiani iloiset puolet: kun lupautuu yhteen hauskaan juttuun, siitä saattaa seurata toinenkin mukava juttu. Niin kävi myös kissablogikalenterin kanssa. Tilausta tehdessäni nimittäin selvisi, että asumme melko lähellä tempauksen organisaattoreita, Pikkukissaa ja piipittäjää. Olisin mielelläni kutsunut pikkukisut meille tekemään kokovertailua räggärimötkäleiden kanssa, mutta koska kissaemot ovat liikkuvaisempaa sorttia kuin heidän pienokaisensa, meille piipahtikin lauantaina kylään Amen ja Tuiken kirjuri Tiuke.
 
”Katsokaa, mitä kaikkea Amen ja Tuiken äiskä meille toi!
Meidän emokin sai levyn lempparisuklaatiaan!”

Kuten arvata saattaa, kissaihmisiltä ei juttu lopu kesken, ja Nuppu ja Juju käyttäytyivät oikein reippaasti eivätkä menneet aneemiseen lapamatomoodiin. Juju varsinkin esitti innokkaasti temppujaan ja nuuskutteli niin kuin kunnon vihikoiran kuuluukin. Hauvamaisuus huipentui, kun puudelimme pääsi maistelemaan Tiuken tuomia nameja:
  
Jujua nauratti, kun se huomasi pussissa Hau Hau Champion -logon!

Sitten se pyysi, että mama sanoisi taas
”Se on hau hau” ja avaisi pussin näppärillä sormillaan.

Kis kis löysi pus pussista jotakin, joka on niin hyvää, ettei sanotuksi saa!

Autuas ilme puhukoon siis puolestaan!

Juju jäi heti koukkuun kanakierteisiin, mutta Nuppu-reppana
on jo niin tottunut omiin ruokarajoitteisiinsa,
ettei edes tajunnut kerjätä uutuusherkkuja.

Voisi kuvitella, että meillä oli jo joulua riittämiin, mutta sunnuntaina luoksemme saapui vielä kaksi serkuntyttöä, jotka olivat päättäneet niin ikään hemmotella Nuppua ja Jujua:
 
Herkkukokoelmamme kasvoi lohinameilla, jotka nekin saivat
Jujun huulet lopsuttamaan ja suun maiskahtelemaan!

Juju esitti taas vieraille parhaat shownumeronsa, ja koska meillä on nyt niin paljon oppimisintoa buustaavia palkintonekkusia, päätin istuttaa Jujun pitkästä aikaa koulunpenkille uusia taitoja harjoittelemaan.

 
Mallorcalta hankittu kilikello teki paluun.
Mitähän haluaisin sun tekevän, Huitsi?

Ihanaa bachataa, mutta keksitkö jotain muuta?
Voisiko se liittyä jotenkin tuohon kelloon?

Niin musikaalinen kuin Juju onkin, se vierastaa kellon kilahdusta.
 
Se yritti soittaa kelloa ihan hiljaa ajatuksen voimalla mutta päätti lopulta ottaa tassut käyttöönsä.

Hieno poika! Tuollainen hellä hipaisu riittää! Maistuisiko Hau Hau?
 
Vai riittääkö palkinnoksi eskimopusu porkkanahiiren kanssa?

  
Tämä herkku sopii Nupunkin ruokavalioon!

Suurkiitos Tiukelle kivasta visiitistä (josta voi lukea lisää täältä) ja upean kissablogikalenterin järjestämisestä! Tämä kissaemo aikookin tehdä lähiaikoina kävelyretken, joka suuntautuu kohti Pikkukissaa ja Piipittäjää. Paluumatkalla kainalossa onkin sitten se kaikkien aikojen paras kalenteri!

perjantai 24. marraskuuta 2017

Pallovaloja ja valopalleroita

Yritän joka vuosi lokakuussa uskotella itselleni, ettei marraskuu ole läheskään niin karu kuin muistelen, mutta kyllä se on. Syysviimat ovat riipineet puista viimeisetkin kellanruskeat lehdenriekaleet, eikä tähteä nimeltä Aurinko näy juuri koskaan. Kaamoksesta on kuitenkin mahdollista selvitä, jos syö pakastemarjoja ja hankkii paljon vaihtoehtoisia valonlähteitä. Tästä syystä tilasin Hupsuttamoon lempeästi loimottavat pallovalot, jotka saapuivat sopivasti pikkujoulusesongiksi.
 
”Äiskä hei, älä nyt säikähdä, mutta tänne ikkunalaudalle
on putoillut outoja jättikikkareita...”

”Ei mitään käryä, kenen pöksyissä ne on tänne kulkeutuneet,
mutta joku on tainnut mussuttaa fosforia ja kultahippuja.”

Juju tassutteli rohkeasti hohtisten sekaan ja totesi,
ettei nyt ole kyse hiekkiskarkureista.

Nämähän ovat niitä emokissin valoterapiapallukoita!

Nuppu järkyttyi niin syvästi, että sen suu loksahti auki.

”Mami, eikö me enää riitetä sua piristämään?”

Kiiruhdin vakuuttamaan, että Nuppu ja Juju ovat yhä paitsi elämäni navat myös auringot, eikä yksikään pallovalo kykene kilpailemaan maailman suloisimpien valopalleroiden kanssa. Facebook muistutti minua eilen, että tasan viisi vuotta sitten minusta tuli Nupun ja Jujun emo, ja kissojen ansiosta arjessani on ollut valoa joka ikinen päivä siitä lähtien. Vaikka ”ulkona on niin pimmeetä”, makuuhuoneemme kirkastuu aamulla heti, kun peittoni alle ryömii kehrääviä pikku valonheittimiä. Pitkän työpäivän jälkeen pallovalot luovat toki mukavaa tunnelmaa, mutta vain valopalleroiden pusu tai pusku saa oloni onnelliseksi ja uudestisyntyneeksi.
 
Pehmeää valoa on monta eri tasoa. Nuppu on supermegapehmoinen!

Vain taaimmainen valo loistaa sydämeeni asti!
 
Nuppu ja Juju olivat helpottuneita jatkostaan maman ykkösterapeutteina ja sielun säteinä. Kun pallovalot todettiin pelkästään koristeiksi ilman sen suurempaa missiota tai visiota, kissat päättivät pitää niiden hohteessa bileet sillä välin, kun emo vietti tunatorstai-illan työpaikan pikkujouluissa.

 
Aluksi pikku tonttuset möyrivät valopallomeressä. 
Sitten oli aika härkkiä johtoja ja leipoa pullaa/piparkakkuja.

Kun saavuin yöllä pikkujouluhulinoista kotiin, vain kaksi kuvassa näkyvistä
valopalloista tunki minua vastaan kaksikerroksisena Lontoon-bussina
ja sai eteisen kylpemään rakkauden valossa. <3

lauantai 11. marraskuuta 2017

Kanaa, kania vai tunaa?


Toiset syövät torstaisin hernerokkaa ja pannaria – vaan ei Juju eikä kyllä Nuppukaan. Luulin pitkään, ettei kissoille ole nuukaa, mikä purnukka minäkin viikonpäivänä avataan, mutta olin aivan hakoteillä. Eräänä syksyisenä torstai-iltana mies ihmetteli, enkö todellakaan ole pannut merkille, että Juju on mussuttanut jo kuukausien ajan tonnikalaa torstaisin. Siinä missä UniCafessa on pitsaperjantai, Jujulla on kuulemma tunatorstai.
 
”Tänään ei sitten tartte kaivaa pakastinta
ja sulatella jotain ihme raakaklönttejä...”

”Tänään on nimittäin se Kiva Ruokapäivä, jolloin en nirsoile.
Kysy isikissiltä, jos et tiedä, mikä. Iskä handlaa nää jutut!”

”Hyvä mama! Just tätä! Mut onkohan tää A) kanaa, B) kania, C) kanakania vai D) tunaa?”

Elintarviketarkastaja Nupugan saapui tsekkaamaan,
että päiväykset ovat kunnossa ja tölkin sinetti paikoillaan.

Kun purnukka raksautettiin auki ja tunat kipattiin kuppiin,
herra Hienoherra aloitti tehoimuroinnin kynttilänvalossa.

Jostain syystä herra Hienoherra näytti viereiseen pöytään kieltä
neiti Hienoneidille, joka oli valinnut listalta possunsydäntä.
 
Oli ilo katsoa, miten hyvin tunatorstain teema-ateria teki kauppansa.
Tekarit vain vilkkuivat, kuin Juitsi jäyti valtameren eväkkäitä.

Koska kyseessä oli viiden tähden ravintola, Juju esitteli
fiinejä pöytätapojaan nuolemalla lautasen.
 
”Herkkua oli, kiitti vaan! Ensi viikolla taas tunataan!”

Vietättekö te muut tunatorstaita? Entä onko kukaan lanseerannut makrillimaanantaita, lohilauantaita tai vaikkapa sardiinisunnuntaita?