sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Vierailevien tähtien virrassa

Kotonamme on ollut aikamoista vilskettä viime aikoina. Vieraita on piipahdellut pitkin kevättalvea, eikä tämäkään viikko ole ollut poikkeus. Ensimmäinen vieraileva tähti astui matalaan majataloomme keskiviikon tietämillä, ja kauhun väreet kiirivät selkäpiissäni. Mies väitti tuoneensa maisteltavaksemme valmiiksi kypsyneen herkkumangon, mutta minusta tyypissä oli jotakin karmivaa.
 
Nuppu tykkäsi vieraasta, koska sillä oli terve väri naamallaan.

Parasta kuitenkin oli, että pompula oli fiksusti pukeutunut.

”Katsokaa nyt, miten soma hattu! Paljon tyylikkäämpi kuin emon kissapipo,
jota se pitää sinnikkäästi, vaikka mittari on jo pitkälti plussan puolella.”
Jujun mielestä vieraassa oli jotain vähän creepyä.

Mutta ehkä se oli vain kuvitelmaa.

Olin ihan varma, että yksinäinen nukenpää lähtisi rullailemaan yön pimeinä tunteina asuntoamme ympäri. En halunnut, että Jujua tai minua peloteltaisiin, joten ainoa keino pitää tilanne hallinnassa oli riisua mangopäältä pitsimyssy pois ja pilkkoa tyyppi myslin sekaan. Uskokaa tai älkää, mutta mössöttyneet palat maistuivat oikein hyviltä, ja Hupsuttamo oli pian vitaminoitu ja valmis seuraavaan vierailuun. Tällä kertaa minä raahasin tulijoita majataloomme, jotta kenenkään ei tarvitsisi saada sätkyä.

 
Kyllä vain! Lisää vehreyttä! Saanko esitellä Hupsuttamon kolmannen kodinonnen!
Ensimmäiset kaksi  ovat nimeltään Nuppu ja Juju. Tätä ei haluttu nimetä.
Koska olisihan se kurjaa, jos ”Marjukka” siirtyisi vehreämmille
viherrysmaille jo muutaman päivän sisällä.

Hupsuttamossa rehuja uhkaa nimittäin... kuivumisvaara.
Tämän kiltin kissatytön mami on vähän hajamielinen,
eikä sillä ole kokemusta viherpeukaloinnista.
Toinen vierailijaksi laskettava rehuviritelmämme on muorinkukka,
jota Ruffekin voi kokeilla narskuttaa Nupun hääkimpusta.

Se on myrkytön, mutta sivuvaikutuksena nuorekaskin katti
mummottuu: ”Kun minä olin pieni terävähampainen kissanpentu,
niin ei mami vaan mitään kukkia kasvatellut...”

Uudet kasvikyhäelmät viihtyvät Hupsuttamossa kohtuullisesti, joskin kodinonni oli jo kolmen päivän jälkeen kuihtumassa käsiin. Tilanteesta selvittiin kastelemalla sitä kieli keskellä suuta, mutta viidakkoelementteihin on turha kiintyä, sillä kokemuksen varjolla nämä vierailijat tuskin näkevät kesää. Mutta iloitkaamme heistä vielä, kun voimme. Niin, eivätkä tässä vielä olleet läheskään kaikki Hupsuttamon tämän viikon vieraat! Lisää jengiä saapui eilen...

 
Ei voi olla totta! Meille tuotiin kolmas karvakerä. Nuppu sanoi Kisulle ensimmäisenä nenäpäivää.
 
Kisu on erään päiväkotiryhmän maskotti ja vietti viikonloppua kummityttöni kanssa.
Reviirikränää ei syntynyt, vaan Nuppu kutsui Kisun heti kiipeilypuuhun.

Kisu-parka ei ole tottunut kiipeilemään puissa, ja se oli
vähällä livetä reunan yli. Onneksi Nuppu oli valppaana!

Mutta hupsista! Kisu halusikin nukkua vähän alemmalla tasanteella.

Sillä välin kun Kisu veti sikeitä ja Juju värjötteli sängyn alla, Nuppu otti kaiken ilon irti perhekissuudesta. Se oli taas elementissään ja touhusi innoissaan lasten kanssa tuntikaupalla.


Nupusta oli kivaa lueskella kaveriporukassa.

Kun kamut lähtivät toisaalle leikkimään,
Nupulle tuli kiire perään! Miu-iu-iu-ih!

Ja voi sitä riemua, kun bestikset taas löytyivät!

Ihaninta Nupusta oli eräs kuninkaallinen leikki. Se sai olla prinsessa, jolle rakennettiin ihka oikea linna sisäänkäynteineen ja vartijoineen:

 
Nupun linnassa oli tyynymuurit ja niiden päällä vartijat. Tunnelimainen
sisäänkäynti oli varsin loistelias, mutta parasta Nupusta oli
juhlasalin riemukas trafiikki, joka piti mielen virkeänä.

Pystytettiinkö tässä kuninkaallista viiriä vai jahdattiinko rottia?
En osaa sanoa, mutta kivaa tuntui olevan.

Linnassa pystyi myös rauhoittumaan. Tässä vierailevan rapsuttelijan tyylinäyte.

Unihan siinä tuli väkisin prinsessan simmuun. Ja kisu valvoi,
että Nukkumatti vei Nupun kaikkein ihanimmille Höyhensaarille.

Vaikka Nuppu varasti jälleen kerran show'n, ei ole syytä unohtaa Juitsi-suikulan pikku askelia kohti uskaliaampaa perhekissuutta. Herran nyykötyskiintiö tuli täyteen siinä vaiheessa, kun asuntoomme tuotiin jännän tuoksuista take away -ruokaa lähinepalilaisesta.

 
Juju hiippaili laatikkoonsa istumaan, siristi silmänsä nuuskutusasentoon
ja antoi pienen pinkin söpönöpönenänsä väpättää ihan täpöillä.

Jujusta tulikin yhtäkkiä rohkea kuin nepalilaisesta vuoristotiikeristä.

Se taputti Kisua päälaelle ja toivotti sen kylään uudemmankin kerran.
 
Nuppu ei olisi halunnut sanoa vieraille heippoja
vaan yritti kiskoa ylleen suojapuvun ja lähteä
lapsosten ja Kisun maskotiksi.

En taaskaan suostunut päästämään Nuppua mihinkään, sillä typsyhän on emon oma rakas kullannuppu. Ja voi miten mussukkaa nukuttikaan päivän touhuilun päätteeksi:

 
Tältä näyttää perhekissan totaalinen simahdus!

Kun katselin Jujun kanssa Skamin toisen tuotantokauden loppuun,
vierestämme kuului tasainen pikku vihellys. Se oli Nupun nenä. <3

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Valvottua väriterapiaa

Viime viikkojen aikana kodissamme on nähty kummallisia plänttejä: taivaisen valon lämmittämiä läimäreitä, joihin talven hailakoittamien kissaeläinten on ollut hyvä pötkähtää akkujaan lataamaan. Itsekin olen yrittänyt nyhtää auringonsäteistä lohtuenergiaa, sillä kevätväsymys alkaa painaa jo pahasti päälle. En malttaisi odottaa hetkeä, jolloin puut ja ruoho taas vihertävät ja tienvarsille putkahtaa iloisen värisiä kukkasia. Vakavinta värinpuuteangstiani helpotti onneksi pirteä tulppaanikimppu, jonka mieheni muilutti korkean hyllyn päälle naistenpäivän kunniaksi.
 
”Meidän emo tykkää näistä tuulimyllymaan rehuista, koska se on
tanssahdellut niiden seassa jo kauan ennen meidän aikaa.” (1)

Koska tulppaanit ovat kissoille myrkyllisiä, kukkaparat joutuivat elämään melkoisessa karanteenissa Hupsuttamon katonrajassa. Pikkuhampaat eivät päässeet kertaakaan naksuttelemaan hazardöösejä somisteita, mutta halusin antaa sinisten silmien nauttia oranssin ja keltaisen sävyistä edes hetken verran, ja siksi järjestimme uskaliaat kuvaukset, jotka olivat kuin pala kauneinta tropiikkia.
 
Katsoa saa, muttei koskea! (2)

Niin herkkää ja unenomaista (3)

”Hoi, tulp! Hoe gaat het met jou?” (4)

”Ihan tuntuu kyllä Hollannilta, kun yläkerrassa klopsutellaan
yhä puukengillä ja nessun edessä levittäytyy tulppaanipelto.” (5)

”Ruffe, hei! Ethän säkään syö tulppaaneja? Kun mä tahtoisin niitä hääkimppuun.” (6)

Juju ei maistellut kukkasia, vaikka ko. kisumisu tässä fotossa vähän vihertääkin. (7)

”Tuoksu on oikein keväinen, joten kyllä näitä kohta kukkapenkeissäkin nähdään, mama!” (8)
Joko teillä muillakin on keväänkaipuu? 
Entä mikä kuva miellytti silmää kaikkein eniten?

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Kops, pörrrrrr, plonk ja huhuu!

Maanantaina yläkerran uudet asukkaat aloittivat pahamaineisen remonttinsa. Jäin etätöihin, jotta kotona olisi joku turvallinen aikuinen antamassa Nupulle ja Jujulle tekohengitystä, kun pora alkaisi laulaa. Ja kylläpä se kuulkaa vetikin kauniit aariat lekan tahdissa! Minulla oli hampaat irvessä, kun seinää kaatui, ja kissatkin olivat miedosti hämillään.
 
Nuppu hei, joko hengitetään pussiin, vai pärjäätkö sä?

Koska poraus, tööttäys, vingutus, nakutus ja plonkahdukset jatkuvat yhä viikonloppumme ratoksi, kirjoitusfiilikset eivät ole katossa. Niinpä aion lähteä ulos auringonpaistetta kummastelemaan ja jätän teidät tutustumaan Hupsujen kamalaan naapuriremonttiin ääniraidallisen videokoosteen avulla. En ole poistanut alkuperäisiä ääniä, mutta remonttimelskeen sekaan on saattanut eksyä yksi tai kaksi mieltämme virkistävää lisäystä ja Jujua nolottavaa maman söpönöpöhöpölässytystä. Sori siitä!

 
 

Hiljaista ja autuaan remontitonta viikonloppua teille muille!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Tömpsytyksestä täyskaatoon

Kaislikossa suhisee ja Hupsuttamossa hurisee, mutta mitä ihmettä tapahtuu meidän yläkerrassamme? Sitä Nuppu ja Juju ovat tällä viikolla kummastelleet enemmän kuin palveluskunta, joka on osannut odottaa kopinaa, rapinaa, hilausta, imurointia ja nakuttelua jo kolmen kuukauden ajan. Näitä muutoksen ääniä on suorastaan kaivattu, ja olin jo vähällä vaipua epätoivoon, kun niitä ei kuulunut.
  
”Mitkähän mörököllit meidän katolla rellestää?”
 
”Ja miksei piipusta laskeudu enää paistetun valkosipulipatongin tuoksua?” 

Aika outoa, että emo tuulettaa möykän keskellä, kun se on yleensä niin
ääniyliherkkä, että mun vieno nälkälaulukin vihloo muka korvia.”

Saimme odottaa äänten kakofoniaa ihan liian kauan, mutta viime perjantaina Niemen muuttolaatikot valtasivat viimein rappukäytävän. H-hetki oli koittanut, ja rakkaat yläkerran naapurimme aloittaisivat muutto-operaation ja jättäisivät vanhan pesänsä tyhjilleen uutta, toivottavasti hiljaisempaa pesuetta odottamaan.

 
”Hurjapäinen äiskä näytti tältä, kun se uhosi, että voisi kipata
yläkerran tädin pianon omin voimin ikkunasta pihamaalle,
mutta rakkine ehtikin hävitä maanantaina työpäivän aikana.”
 
”Mama kyseli, että kai me vilkutettiin tassulla,
kun se Kalman Kilkutin kannettiin muuttoautoon.”

”Ja toki me heilutettiin kuin japanilaiset onnenkissat ja nau’uttiin vähän epävireessä
”Pilviä päin” -biisiä, joka me opittiin yläkerran tädiltä näiden vuosien aikana.”

Saatoin sanoa vuorineuvos Tuuran tavoin ”Tämähän on oikea onnenpäivä”, kun Tömppäreiksi ristimämme kanta-astujat vihdoin katosivat, ja olemme jo visioineet, millaiset uudet naapurit haluamme arkeamme sulostuttamaan.

 
Niillä pitää olla pehmeä askellus. Mielellään tällaiset pehmotumput jaloissa 24/7.

Tämmöisetkin toffelit kelpaavat ja saavat jopa arvosanan Muy Bien.


 
Pianot, flyygelit, pillit ja paukuttimet ovat ehdottomasti pannassa, eikä suutakaan saa soittaa.

Onnistuimme lopulta vakuuttamaan itsemme, että yläkertaan muuttaa lempeästi kuiskaileva eläkeläispariskunta, joka rakastaa villasukkia, kokolattiamattoja, raanuja, vilttejä, koristetyynyjä ja samettiverhoja, mutta postiluukustamme putosikin torstaina turmiota enteilevä viesti. Siinä tiedotettiin asiallisesti kuukauden kestävästä remontista, joka pitää sisällään huoltotoimenpiteitä kuten väliseinän kaatamisen!

”Puu kaatuuuuuuuuu!!!”

Tikittävänä neuroosipommina sain heti pienimuotoisen hepulin ja pyysin pomoltani, että voisin pitää maanantaina etäpäivän. Tarkoitus on asentaa tulpat korviin heti aamutuimaan, avata läppäri ja pitää kissoja tassusta. Yhdessä selviämme ehkä tästäkin koettelemuksesta ja voimme sujauttaa naapurien postiluukusta tervetuliaislahjana pienet Nupun ja Jujun hätätupoista kudotut töppöset…


 
Meillä surruttaa seinässä jo Feliway!

 
”Jos multa kysytään, niin emo voisi vähän relata.”

Onko muiden kissakotien rauhaa rikottu seinänkaatoremonteilla?
Menikö se hyvin vai tuliko itku, parku ja hurja nauku?

lauantai 25. helmikuuta 2017

Voiko karvavekkariin luottaa?

Vastausta otsikon kysymykseen ei tarvitse edes miettiä. Selkäytimestäni mörähtää jyrkkä ”EI!” eikä kyse ole intuitioon nojaamisesta tai murheellisesta mutu-tuntumasta. Negatiivisuuteni pohjautuu rautaisille faktoille, joita aion valottaa nyt lisää. Matkatkaamme siis ajassa taaksepäin päivän parin verran…

 
”Jeiiii! Silmissä vain vilisee pusuja, unia, hiekkisreissuja ja rypsipossuja...”

Oli ihan normaali keskiviikkoaamu, ja heräilin hyvin sujuneesta yöhorteestani jo pari minuuttia ennen miehen herätyskelloa. Tunsin oloni virvoittuneeksi ja energiseksi, mutta koska minulla ei ollut vielä kiirettä mihinkään, jäin loikoilemaan peittoni alle, kun mies lähti keittämään kissoille aamupuuroa. Tiesin, että aamupalan jälkeen hurinakaksikko päästettäisiin kimppuuni ja meillä olisi vielä pitkästi yhteistä halipusuaikaa.

 
Puurokulhon nuoltuaan Nuppu jonottaa makuuhuoneen ovella,
jotta se pääsee ensimmäisenä emoa herättämään. Yleensä se
hoitaakin vastuullisen tehtävänsä oikein rapsakasti.

En osaa sanoa, mikä meni tällä kertaa pieleen, mutta seuraavat muistikuvat minulla on hetkestä, jolloin havahduin hassuun ääneen. Se kuulosti suurin piirtein tältä: ”Nas, nas, nas, LUTS! Nas, nas, nas, LUTS!” Räpyttelin hetken hämmästyneenä silmiäni, mutta tajusin nopeasti, että olin yllättänyt Nupun ”suihkusta”. Se suki tyytyväisenä peppukarvojaan korvani juuressa, ja hyvä niin, sillä muuten olisin nukkunut pommiin! Vilkaisin hätääntyneenä kelloa, mutta torkahdukseni oli kestänyt vain parikymmentä minuuttia. Kehuin huojentuneena Nuppua valppaudesta ja huolenpidosta läheltä-piti-tilanteessa.

 
Vastineeksi sain hurinaa, ja töppäsimme Nupun kanssa nyrkkimme yhteen.
”Anytime, emo!” se sanoi ja lupasi hoitaa herätykset jatkossakin yhtä hyvin.
Aamumme sujui tuttuun tapaan. Mussutin aamupalaa, muokkasin itseni työkuntoon, petasin sängyn päiväkuosiin ja lahjoitin kissoille joka-aamuiset raakalihaköntsät. Kahvia särpiessäni ihailin, kuinka aamut ovat yhä valoisampia, ja tunsin jo kevään kolkuttelevan Hupsuttamonkin ovea. Olin sanalla sanoen onnellinen, ja se oli hyvä tunne se. 
 
”Me puhjetaan maman kanssa keväisin ihan uudenlaiseen kukoistukseen.”

Kun kiskoin kenkiä jalkaani, kurkistin vielä keittiön kellosta, olinko hyvin aikataulussa, sillä tavoitteeni on aina olla raitiovaunupysäkillä muutamaa minuuttia vaille kahdeksan. Silloin tukkani nousi kissapipon alla pystyyn, sillä kello oli kolmea vaille yhdeksän! YH-DEK-SÄN! Ei kahdeksan. Ou nou!

 
”Aika paha juttu, äiskä. Mitähän siellä toimistolla nyt sanotaan?”
 
”Herätä mut vain, jos tulee loparit!”
Tunsin oloni niin hönöksi, etten voinut muuta kuin virnuilla koko työmatkan ajan. Oli onni onnettomuudessa, ettei minulla sattunut olemaan aamulla palaveria – ja loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta, olenko töissä puoli yhdeksältä vai tuntia myöhemmin, kunhan päivän tunnit tulevat täyteen. Niinpä illan tullen toimiston vähitellen tyhjentyessä erään deskin äärellä paloivat vielä valot. Tietokoneen kelmeässä kajossa työtään teki kissanomistaja, joka turvautuu vastedes oikeaan herätyskelloon karvavekkarin sijaan.

 
Näihin oveliin teddynalleihin ei voi luottaa herätysbisneksissä. Muistakaa se!