sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Piilokameran linssissä

Törmäsin tässä jokin päivä Facebookia selatessani hillittömiin riistakamerakuviin, joissa metsäneläimet on yllätetty hassuista tilanteista. Kun ihmiset käpertyvät peittojensa alle, piikkisiat tanssivat charlestonia, sudet leikkivät tennispallolla ja pesukarhut kapuavat toistensa hartioille, jotta yltäisivät maistamaan lintulaudan pöperöitä. Myös lemmikeillä on oma salattu elämänsä, jota halusin päästä tirkistämään. Siksi piilotin kaksioomme liikkeestä aktivoituvia riistakameroita ja menin nukkumaan jännittynein mielin. Minkälaisia hetkiä yön pimeydessä tallentuisi? Sen näemme nyt, sillä on tullut aika purkaa aineisto tänne blogiin.
Hahaa! Ensimmäinen utelias nuuskuttaja saapui tutkimaan kameraa.
On mahdotonta sanoa, onko kyseessä supikoira, pesukarhu vai kultapanda.


Tämäkin pallero voi söpön kärsänsä perusteella olla vaikkapa sikapossu.

Otuksilla oli toisaalta kovin epäpossumaiset pumpulikorvat.


Ahaa! Ne ovat jonkinasteisia kissaeläimiä. Ehkä aasialaisia arokissoja
eli manuleita tai vaihtoehtoisesti lemmikkitasoisia ragdolleja.

Kamerat olivat havainneet tuhansittain pöhköjä vilauksia puuhkahännistä, villahousuista, vipattavista viiksistä ja pinkeistä anturoista, mutta lopulta materiaalin seasta nousi esiin otoksia, joiden perusteella pääsin melko hyvin jyvälle siitä, mitä tapahtuu, kun soihdut sammuvat ja kaikki väki nukkuu...

 
Kauneutta arvostavat otukset pysähtyvät ihailemaan taivaalla leiskuvia räggärintulia.
Taru kertoo, että nuo maagiset valot ovat kipinöitä, joita lentää ragdollin turkista
silloin, kun se puhdistaa karvapeitettään raspimaisella kielellään.

Mikä tuuri, että toimenpide oli tallentunut myös filmille!
 
Ruokintapisteellä kävi yön sydämessä melkoinen vilske.
 
Kun lintulaudalta oli nokittu kaikki jyvät ja akanat,
tämä pöllö (= hoothoot) lehahti etsimään lisää herkkuja.
 
Pian yösyömingit jatkuivat, ja ruokalistalle päätyi
niin karitsapullia kuin haisulirottiakin.
Oli toki hauska nähdä, millaisia fiestoja öiseen aikaan vietetään, mutta kaikkein eksoottisinta oli bongata yllättäviä harrastuksia, lajien välistä ystävyyttä ja kiintopisteitä moderniin tekniikkaan.

 
Pikku futarit näkevät treenata pimeässäkin!

Tähän räpsyyn kaapattiin lemmikkitasoinen manuli, jussipaitaan pukeutunut päästäinen,
yököttävä haisulirotta, leijaileva kultahamsteri ja valppaasti vaaniva susihukka.
 
Riistakameran kelmeässä valossa todistettiin, että
felinet ja caninet voivat jakaa pesän näin rauhanomaisesti.

Aamuyön pikkutunneilla kuului enää kliksutusta ja näppiksen nakutusta, sillä
toinen manuleista chattaili sydämen valittunsa kanssa. Kiinni jäit, morsmaikku!
 
Koska olen niin utelias ja aavistuksen nenäkäs, yksi kameroistani oli viritetty äänittämään liikkuvaa kuvaa. Varpaiden puhdistuksen, pienimuotoisten sumopainiotteluiden ja villapöksyissä paikkaa vaihtavien nökäreiden lisäksi pääsin käsiksi pätkään, joka yllätti minut täysin. Onko videolla nähtävä toiminta lajityypillistä muillekin kissaeläimille, vai asustaako meillä tuiki harvinainen leicciös itsecseen cattimus?

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Yes Man!

Luulin, että Hupsujen ja Jim Carreyn yhteinen taival paitsi alkoi blogimme ristiäisistä myös päättyi niihin. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti, ja niinpä tuo pönttökomedioiden kuningas onnistui tekemään comebackin Hupsujen elämään. Ja tässä on lopputulos:
 
Kissafani-lehden uunituoreessa numerossa 5/2017 on juttu, jossa vilahtelee tuttuja naamoja.

”Hirveet silmäpussit mamalla! Ois pitänyt vähän photoshopata...”

En rehellisesti sanottuna tiedä, miksi minua ja höppänäduoa pyydettiin tähän juttuun, sillä toisin kuin otsikosta saattaisi päätellä, omistamme vain hyvin pienen ja varsin kotikutoisen nettinurkkauksen. Kun saimme haastattelupyynnön, ensimmäinen reaktioni oli sama kuin Juitsilla eilen, kun se näki pitkästä aikaa ratsastussaappaan: lipettiin ja vähän äkkiä! Kun olin klikannut sähköpostin salamana kiinni, jäin kuitenkin miettimään asiaa. Ja silloin Jim Carrey hiipi olkapäälleni kannustuksia kuiskimaan.
 
Heppu kehotti Jujuakin ajattelemaan ”outside the box”.

Alkusyksystä me Hupsujen palvelijat kaipasimme jotakin kevyttä pöhköä leffaviihdettä, ja Netflixissä vastaamme tuli elokuva ”Yes Man”. Se vaikutti mukavan turhanpäiväiseltä kohellukselta, mutta sovimme, että jos elokuva ei edes miedosti huvita ensimmäisen vartin aikana, jätämme sen kesken. Päädyimme kuitenkin katsomaan höpsötyspätkän loppuun asti samalla, kun rapistelimme ihmisten raksuja ja vääntyilimme sohvalla eri asentoihin, jotta näkisimme valkokankaan pöydällä nököttävien kattien takaa. Elokuva ei ollut tajunnanräjäyttävä, mutta sillä oli minulle tärkeä sanoma: aina ei kannata sanoa ei.
 
Boksista on mahdollista päästä pois!

Nykyisin hoetaan, kuinka tärkeää on oppia sanomaan ”ei”. Minä kuitenkin osaan sen taidon kiusallisen hyvin. Introverttinä rakastan rauhaa ja hiljaisuutta ja vietän aikaa mieluiten kotosalla Nupun ja Jujun kanssa. Siinä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta minulta saattaa jäädä väliin uusia kokemuksia, hauskoja kohtaamisia ja tärkeitä oppeja. Yes Man -elokuvan kyynistynyt päähenkilö päätti vastata vuoden ajan ”kyllä” kaikkiin ehdotuksiin, ja hänen elämänsä muuttui aika vinkeäksi. En tähtää samaan, mutta muistutin itseäni, että joskus voi sanoa myös ”okei”, vaikka vähän hirvittäisi. Jim Carreyn ansiosta saimme siis Nupun ja Jujun kanssa itsellemme uuden hauskan muiston siitä, kuinka paistattelimme kivassa seurassa Kissafanin sivuilla 76
78!
 
Nuppu ihasteli suureen kuvaan päässyttä Elli-kissaa.
Naukulan kaveritkin me bongattiin! <3

Mutta vaikka Nuppu luki ja luki, se ei löytänyt mainintaa Rufuksesta,
vaikka me sepustettiin Ruffesta ja romanssista ummet ja lammet!
Jujun piti muistuttaa emolle ja Nupulle, että kyseessä ei ollut mikään
”Me kissat” tai ”Nuppupolitan”, jossa vatvottaisiin kissasuhteita.

”Tässä lehdessä oli tiukkaa faktaa ja lisukkeena houkutteleva ruokapussukka,
jonka äiskä heti takavarikoi, vaikka me esitettiin sillekin se näytelmä
nimeltä Nälän näännyttämät.”

Jotta Ruffe-kohdan puuttuminen ei jäisi Nuppua vaivaamaan, lisään tähän vielä pätkän, joka ei lehteen mahtunut. Siinä on myös asioita, jotka halusin sanoa teistä lukijoistamme: 

Blogiin on tullut pelkästään positiivisia kommentteja, ja vastaan niistä jokaiseen. Monesti keskustelut lähtevät rönsyilemään, ja olen saanut kommenteissa apua moneen pulmaan kissojen ruokavaliosta aina uuden kiipeilypuun hankintaan saakka. Keskusteluja on jatkettu sähköpostin puolella ja monen kanssa myös kasvokkain. Kissabloggaajista ja lukijoista on tullut tärkeä verkosto, josta saa apua, tukea ja hyvää mieltä. Parasta on, kun joku hassuttaa meille takaisin! Kommenttien puolelta alkoi myös blogikissojen suuri rakkaustarina yli kolme vuotta sitten: Nuppuun iski silmänsä Marraskuun muruset -blogin komea Rufus-ragdoll. Blogeistamme voi seurata, kuinka ragdollit seurustelevat digisti vuonna 2017.

 
Nuppu ja Juju ovat minulle äärettömän rakkaita, ja toivon,
että bloggaamme yhdessä vielä pitkään!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Vallaton pyykkipoika

Päivä pari sitten meillä vietettiin tyttöjen viikonloppua. Sillä välin kun isikissi viiletti vanhoilla kotikulmillaan, Hupsuttamoon tassutteli maijapoppasmaisista taipumuksistaan tunnettu mummikissi. Hän oli tupsahtanut Nupun ja Jujun iloksi työpäiväni aikana ja päässyt seuraamaan aitiosta tarkkaan harjoiteltua näytelmää nimeltä Nälän näännyttämät. Draaman kaari oli ollut kohdillaan, joten äitini oli aplodien jälkeen sulattanut pupusille hätäapuna pussillisen pakastettua rypsipossua.
 
Seuraavan kerran Oscarin parhaasta miespääosasta pokkaa Juju Pöffleck.


Tyttöjen Oscarin nappaa kuvankaunis Nuppubelle Nuppert.


Minulle kävi varsin selväksi, että tie näyttelijöiden sydämeen kulkee kidan kautta, sillä illalla pyjamabileiden päätteeksi molemmat katit vetäytyivät nukkumaan mummin kanssa. Vaikka jätin makuuhuoneen oven raolleen, ainutkaan karvakerä ei vääntäytynyt viereeni. Kukaan ei nakertanut pohjettani tai möyrinyt peittoni alla. Vasta aamun tullen havaitsin ensimmäisen merkin turrikoiden olemassaolosta, sillä eteisestä kaikui pahaenteinen ”hyök, hyök, hyök”.
 
Karvayökön sijaan matolle oli märehditty tuppo vehnänorasta.

  
En haluaisi osoitella sormella, mutta epäilen, että yökkääjä oli
se sama koltiainen, joka huudatti seuraavaksi Nuppua.


Kaikkien lakipykälien mukaan tyttöjä ei saisi kiusata tyttöjen viikonloppuna, mutta niin vain minäkin sain osani pahamaineisesta röykkyytyksestä. Nautiskelin kaikessa rauhassa sängyllä aamupalaani, kun tapahtui jotakin kovin odottamatonta. Juju kyllästyi tyttöjen viikonlopun lällyyn meininkiin ja ampaisi varvaskarvat viuhuen vieressäni kököttävän Nupun niskaan. Nuppu-raasu sinkosi säikähdyksestä ilmaan karvatorpedona, joka mäjäytti murokippoani sen verran voimallisesti, että maito loiskahti yli äyräidensä ja laskeutui sängylle lokakuisen rankkasateen lailla.

 
Hups! Melkein ruskanveroinen luonnonilmiö!


”Moi pilvet! Pankaas tulemaan raksujakin!”


”Teillä tytöillä näyttäisi olevan vähän siivottavaa ja pyykättävää”,
Juju tuumasi ja suorastaan hohkasi miehekästä tyytyväisyyttä.


Pienistä machoiluista huolimatta tyttöjen viikonloppumme oli oikein onnistunut ja sisälsi ankaran pyykkäyksen lisäksi myös shoppailua, pelailua ja yleistä hassuttelua. Opin myös yhden supertärkeän asian, jonka kirjaan nyt tänne blogiin, etten sitä koskaan unohtaisi: Älä koskaan syö muroja sängyssä, jos lähistöllä vaanii päättömästi poukkoileva pyykkipoika!

Juju lähettää terkkuja mummikissille ja lupaa keksiä
uusia metkuja seuraavaan tyttöjen viikonoppuun.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Rytmistä kissavoimistelua

On kulunut jo melkein puoli vuotta siitä, kun näin lemmikkimessuilla inspiroivan dogbic-esityksen ja päätin koulia Jujusta itselleni näpsäkän treeniterrierin. Poitsuhan on teräksisessä kunnossa ja haluaisi varmasti muovata mamankin masusta sievän pikku sixpackin. Pyykkilautavatsa olisi minustakin mieluinen, joten aloitimme välittömästi kissabic-treenit ja rehentelin täällä blogissa, että edistystämme päästäisiin seuraamaan pikapuoliin kuvien ja videoiden muodossa. Vaan kuinkas sitten kävikään?
 
Kesä sujahti tällä lailla miedosti jumpaten. Oli selän köyristyksiä ja jalan ojennuksia!

Hikijumppaakin toki kokeilimme, ja aluksi kaikki sujui vallan hienosti. Jujusta sukeutui nopeasti hieno pikku punnus, joka kökötti kiltisti niin sylissä, selän päällä kuin vatsamakkaroiden poimuissa. Jumppatuokioiden päätteeksi minulla oli kolottavat lihakset ja Jujulla suu täynnä herkkuja. Olimme siis onnellisia ja valmiit näyttämään taitomme suurelle yleisölle.
 
”Jees poks! Nyt karistetaan mamalta kesäkilot!”

Innokkuus kissabic-harrastuksen esittelyyn tyssäsi kuitenkin ensimmäisen treenivideon katseluun. Olin kuvitellut olevani leggingseissäni oikea teräsnainen, joka suoritti lankut ja sillat kuin ketterä pikku permantovoimistelija, mutta totuus oli toinen.

 
Niin kutsuttu lankku oli sen verran ponneton röhnötys,
ettei Juju pystynyt katsomaan kameraan ja suojasi
emoa julkiselta häpeältä hännän suomin keinoin.
 
Seuraavassa liikkeessä Juju hyppi, tanssi ja heilutti häntää kuin jumppanauhaa.
Mama sen sijaan sai keskittyä räpsyttämään ripsiään ja näyttämään pandakarhulta.
 

Mitä kauemmin asennossa pinnisteltiin, sitä sporttisempi emokissistäkin tuli.

”Voi ei! Este lällyyntyy uhkaavasti! Jaksaa, jaksaa, mamssi!”

Lopulta Jujunkin vauhti hyytyi, ja sporttipoikaa oli hinattava
esteiden yli tähän tapaan nami nenään liimattuna.
Kaikista säälittävintä katsottavaa olivat videolle tallentuneet kyykyt, joihin Nuppu-neitikin pääsi mukaan. Kuvittelin kyykkääväni reippaasti lattian rajaan saakka, ja minusta tuntui, että sylissäni oleva kissa nautti hissikyydeistä täysin palkein. Tosiasiassa kitkutin viiden sentin verran räpiköivä karvapallo käsivarsillani ja ruipelot reidet väpättäen. Sporttisuuspisteet vajosivat sen verran matalalle, että kissabicille kävi samoin kuin kouluaikoina uimahallireissuille. Klooriallergian sijaan huomasin nyt herkistyneeni jumppaamiselle, joten vietimme kesän muiden harrastusten parissa.
 
Yks, kaks, kol... Venyy!

Nyt syksyn viileydestä virkistyneenä olemme kuitenkin ottaneet kevyen liikunnan taas ohjelmistoomme. Meno ei ole vieläkään kovin vakuuttavaa, mutta vaikka liikkeet itsessään eivät ole herkkua, nauran jokaisella treenikerralla vatsani kipeäksi kissojen kontribuutiolle. Ei hullumpi harrastus siis, ja sen kunniaksi askartelimme teille vihdoin ja viimein pienen treenivideon. Vetäkää siis verkkarit jalkaan, tehkää pari x-hyppyä ja kokeilkaa kanssamme syyskauden uutta trendilajia, kissabiciä:

  

PS. Oletteko te lukijat enemmän jumppakärpäsiä vai sohvapottusia, vai tassutteleeko joku onnekas kultaisella keskitiellä?

torstai 21. syyskuuta 2017

Fuksi ja työjuhta

Nupun ja Jujun arkeen on tullut alkusyksyn myötä huima palvelutason korotus. Minua ei ole siitä kiittäminen, sillä siksakkaan kodin ja toimiston väliä samaan tapaan kuin aina ennenkin, mutta ”isikissinäkin” tunnettu miespalvelija päätti toteuttaa haaveensa ja heittäytyä puoleksitoista vuodeksi opintovapaalle aivosolujaan kasvattamaan.
 
”Pssst! Ei iskän tarvitsisi, koska sillä on jo sen verran iso pää ja
fiksut aivot, ettei se esim. laittaisi pyöräilykypärää väärin päin päähän...”

”...toisin kuin emokissi tässä taannoin! Voi miten me kaikki räkätettiin!”

”Sitten me lohdutettiin mamaa. Ei se niin kovin hupsulta näyttänyt.
Tuo pinkki niskakiinnikekin oli kuin hohtava rubiini sen otsalla.”

Miespalvelijan paluu akateemiseen maailmaan on tuonut Hupsuttamon rutiineihin perustavanlaatuisia muutoksia, jotka ovat kissojen näkökulmasta vain ja ainoastaan positiivisia. Ne pääsevät yhä möyrimään aamuisin peittoni alle, mutta enää kukaan ei jää naukumaan eteiseen sielua riipivästi töihin lähdön aikaan. Kun katoan ovesta tuuleen ja tihkuun, haihdun myös kissaväestön mielestä. 

 
”So long, äiskä! Tuo pari Canaganin Ocean Tunaa tullessas!”

”...possunsydän maistuisi myös! Tee taas niitä haisulinameja!”

Kissat säilyvät mielessäni läpi hektisten työpäivien, sillä saan aina välillä kuvamateriaalia niiden suloisista puuhista. Toisinaan kotona kuitenkin myös kinastellaan. Eräs kotiopettajatar on nimittäin osoittautunut ylenpalttisen innokkaaksi avustajaksi niin kaavioiden piirtämisessä kuin toisen asteen yhtälöjen ratkaisemisessakin.

 
Jos Nupulta kysytään, iskästä tehdään kandi huippuvauhdilla.

Itse olen tuntenut oloni melko vanhaksi, kun seuraan perheen fuksin elämää. Nykyajan opiskelijoilla on kännykässä digitaalisesti välkähtelevä opiskelijakortti, johon kelpaa kuvaksi vaikkapa trendikäs selfie. Monet kurssit suoritetaan etänä oman koneen ääressä, tietokoneajokorttiin tarvitaan muitakin taitoja kuin sähköpostin avaaminen, ja UniCafesta löytyy nykyisin joka päivä kasvisruokavaihtoehto.
 
”Toista se oli ennen wanhaan, kun emokissi kulutti pefletillään luentosalin penkkejä
ja nassutti opiskelijaruokalassa lihapullia ja perunavelliä...”


Neiti Nöpönenä ajatteli vilauttaa cafeteriassa tällaista selfietä.
Luulisi sillä saavan ainakin kaksi kauhallista filesuikaleita.


Olen saanut viime aikoina useita flashbackeja kultaisiin opiskeluvuosiini, ja meitä Nupun ja Huitsin kanssa hieman jännittää, tempaako villi opiskelijaelämä isikissin haalaribileisiin tai Erasmus-vaihtoon. Entä muuttuuko Hupsuttamo soluasunnoksi, ja täytetäänkö keittiönkaappi makaronilla?
 
”Jokin säästöputjetti näyttäis olevan meneillään ainakin
aamupalojen suhteen... Missä on puuro? Missä mustikat?”


Lohdutin Aristokattejamme vannomalla, ettei iskän uusi uljas nuoruus syökse radoiltaan niiden tasalaatuista elämää. Kukkaron nyörit ovat höllässä lemmikkiliikkeen ruokatiskillä jatkossakin - siksihän emo käy töissä yhä päivittäin. Sanojeni vakuudeksi saavuin kotiin tänäänkin suurena sankarina:
 
”Hyvin törsätty, äiskä! Huomenna sitten taas töihin, eiks jeh?”

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Söpö nöpö pöö!

Olen aina rakastanut Aristokatteja, ja koska Nuppu ja Juju ovat melkoisia pikku kermapeppuleita, en voi olla vertaamatta niitä Disneyn hurmaaviin kissanpentuihin. Nuppu on kuin viehkeä pikku Marie, joka laulaa sirkuttaa kanarialinnun lailla, ja Jujussa taas yhdistyvät Toulousen taiteellisuus ja Berliozin ketteryys. Esikuviensa tavoin kissakaksikkoni elää pääkaupungin sykkeessä, ja vaikka ”kartanomme” ei Ranskassa sijaitsekaan, on sorahtava äRRä kajahdellut meillä kesän ja syksyn mittaan kuin Pariisissa konsanaan.
 
Bonjour, mademoiselle!

Ça va, Mösjöö Pikkukissi!
 
Miten ’auzka leffa teillä pyöRiikään!

Edellinen kohtaus nauratti mösjöötä niin kovasti,
että herra lähetettiin salin ulkopuolelle hihittämään.

Minulla on ollut aina eräänlainen viha-rakkaus-suhde ranskan kieleen. Kouluaikoina opettelin C-kielenä saksaa, joka tuntui pragmaattiselta valinnalta, mutta kateellisena tartuin aina ranskaa opettelevan ystäväni koulukirjaan ja luin sieltä parhaat palat ääneen niin ranskalaisesti kuin osasin. Lempifraasejani olivat esimerkiksi ”Söpö nöpö pöö vule vuu!” ja ”sesyi höpölöpö ozodyii!”

 
”Meidän mami oli jo teininä yhtä lälly kuin Madame Bonfamille!”

Aikuisena olen joutunut monta kertaa tilanteeseen, jossa olen halunnut osata ranskaa. Pariisissa minun oli pakko turvautua elekieleen, sillä vaikka olin oppinut sanomaan ”pötidesönee” ja ”LuuuuuuuvvRö”, niillä ei pitkälle McDonaldsissa pötkitty. Nabokovia lukiessani taas jouduin naputtamaan fiinejä ranskalaisuuksia käännösohjelmaan parin sivun välein, koska muuten olisin pudonnut auttamatta sivistyksen kärryiltä.

 
Ranskan osaamattomuus harmitti minua paljon enemmän
 kuin kirjan päälle parkittava Aristokatti.

En silti koskaan ajatellut, että päätyisin oikeasti opettelemaan ranskaa, mutta niin kävi vähän kuin vahingossa. Sain nimittäin kesälahjaksi kolmen kuukauden lahjakortin äänikirjapalveluun ja hoksasin, että ääneen luettujen romaanien lisäksi tarjolla oli myös materiaalia kielten oppimiseen. Ihanaa brittienglantia puhuva Paul Noble lupasi opettaa minulle ranskaa aivan uudenlaisella metodilla, ja otin haasteen vastaan intoa puhkuen.


Ranskan oppitunti alkaa än-yy-tee-nyt!

Nuppukin osaa! Oui, oui ja voilà!

Kaappasimme tueksi ”isikissin” ikivanhan ranskan kirjan, jonka avulla
opimme piirtämään ranskalaisille oikeaoppisia viiksiä ja mustia hampaita.

Voi miten hauskaa kielten opettelu onkaan pitkästä aikaa – ja varsinkin sympaattisen Paulin kanssa! Minulla ei useimmiten ole mitään käsitystä, kuinka sanat kirjoitetaan, mutta ensimmäisten oppituntien aikana opin heti muodostamaan itse pitkiä arkipäivän virkkeitä, ja nyt, kun kolmen kurssin setistä on jäljellä noin 35 prosenttia, osaan jo puhua menneissä aikamuodoissa, tilata pullon viiniä, kysellä tietä vessaan ja ostaa lipun Luuuuuuvröön. 

 
”Emo osaa myös kertoa olevansa Paul Lontoosta.”

Aluksi kissat kääntelivät noloina korviaan, kun harjoittelin teatraalisesti ranskalaista ääntämystäni. Juju yritti istua aplikaation kuoliaaksi ja Nuppu haukotteli tympeästi kuin pariisitar, joka ei muka saanut selvää aksentistani, mutta koska kaikkeen lopulta tottuu, kissat ovat oppineet sietämään lähes päivittäiset ranskantunnit osana kaupunkilaiselämää. Nuppu on jopa itsekin oppinut tuiki tarpeellisia idiomeja:

 
”Je ne peux pas” lausutaan ”Sö nöpö paa” ja tarkoittaa ”Nuppu on söpö!”
 
”Nous pouvons” sanotaan ”Nupuvoo”, eli ”Nuppu saa, jos Nuppu haluaa!"

Pelkkä ”peux pas” puuskahdetaan suusta muodossa ”pöpa”,
ja se viittaa tietenkin tyttökissan pehmeään villa-ahteriin.
 
Olen myös oppinut, että vähintään joka toinen ranskan kielen sana on nenän kautta ynähdetty lyhyt ja hapan vokaali. Useimpia niistä käytetään Nuppuun silloin, kun se köllähtää tietokoneen näppäimille tai tekee jotakin muuta ei-toivottua. Nuppu toki tietää, mitä vokaalit tarkoittavat, mutta merkitys ei läheskään aina aktualisoidu haluttuihin preesens-muotoihin.
 
Nuppu, œ! Nuppu, ő! Nuppu, ą!!!!!!
Myös Juju haluaa esitellä taitojaan ennen kuin päätämme postauksen ja poistumme pulpetin ääreen. Voimme vain toivoa, että viestin saaja, brittineito Mimmi, on joskus kuunnellut Lady Marmeladea…

 
”Vule vukushe avek mua, se suaRRR, Mímí?”